Lasten ohjelmia

Oktonautit: Päähenkilöt (4 kpl) – poikia (Sivuhahmona tyttö, joka on sentään pätevä teknikko)
Franklin: Päähenkilö – poika (Sivuhahmoina myös tyttöjä. Tytöt ovat tyttömäisen söpöjä ja vähän arkoja, useimmat tyttöhahmot lässyttävät)
Tuomas-veturi: Päähenkilö – poika (10:stä päähenkilöstä 1 tyttö)
Touhulan väki: Päähenkilö – poika (Sivuhahmoina 1 poika, 2 tyttöä)
Dinojuna: päähenkilö – poika
Pingu: päähenkilö – poika (Melko sukupuolineutraali hahmo. Sukupuoli tulee mieleen ehkä siinä vaiheessa, kun Pingulle syntyy sisko. Piti kuitenkin vielä tarkistaa, että netissä Pingu oli ”he”, kuten arvelinkin. Olisi voinut olla minusta myös ”it” tai vain salaperäisesti Pingu.)

Kuten huomaatte, lastenohjelmatuntemukseni on vielä hieman suppea, mutta täytyy sanoa, että valikoiman kasvaessa yksi asia on alkanut hieman tökkiä…

P.S. Mainitkaapa kommenttiboksissa lastenohjelmia, joiden päähenkilö on tyttö, ja joita ei ole suunnattu yksinomaan tytöille, vaan kaikille lapsille. Minä en tiedä yhtään. (Paitsi Hertan, joka – noh – ei uppoa meikäläisen makuun lainkaan. Piste sillekin ohjelmalle kuitenkin säännöstä poikkeamisesta.)

Siivoaminen on naisten hommaa!

…Näin ainakin lasten leluvalmistajien mielestä. Kypsyttää, kun kaikki kotitöihin, lastenhoitoon ym. tavallisiin arkiaskareisiin liittyvät lelut myydään 90%:sti vaaleanpunaisena. Onneksi kolmivuotias poikaseni ei ole vielä oppinut vierastamaan vaaleanpunaista toisin kuin äitinsä. Niinpä hän onkin touhuillut tänään innoissaan uuden vaaleanpunaisen suihkupullonsa, rikkalapionsa ja harjansa kanssa. (”Äiti missä on lisää roskia, haluan harjata ne roskikseen?”)

Tuleeko leluvalmistajille yllätyksenä, että 2000-luvulla imurinvarsi pysyy monen isänkin kädessä ja nämä miehenköriläät jopa työntelevät lastenvaunuja ihan julkisesti. Sitäpaitsi pikkulapsi ei kysele onko jokin miesten vai naisten hommaa, useimpia taaperoita kiinnostaa niin tiskaaminen, siivoaminen, kuin muutkin jännät aikuisten hommat riippumatta siitä suorittaako näitä toimia isä vai äiti. Pitääkö kaikki lelut valmiiksi sukupuolikoodata? Eikö voisi antaa lasten ihan itse valita, millä leluilla haluavat leikkiä, ilman että heille tarvitsee kertoa, mikä on tyttöjen ja mikä poikien lelu? (…Ja olisiko niille tytöille nyt niin vahingollista, jos ihan jokainen lelu ei ole pinkki?!?)

 

Tyttöjen ja poikien vaatteista

Yritän löytää lasten vaatteita. En siis tyttöjen vaatteita tai poikien vaatteita, vaan ihan vain lasten vaatteita. Tämä on käynyt varsin hankalaksi sen jälkeen, kun lapsi alkoi lähestyä kahta ikävuotta ja kasvoi ulos vauvan vaatteista. Ilmeisesti ihmisillä on voimakas tarve värittää lapset joko tytöiksi tai pojiksi. Vauvat näköjään saavat olla vielä ihan vaan vauvoja ilman korostettua sukupuolta. Joskin sekin on lähinnä hyväksytty sivujuonne. Myös vauvoille tarjoillaan runsaasti söpöä tytön pinkkiä rimpsuineen ja pojan sinistä sekä vaaleana että tummana. Moni isovanhempi ja sukulainen kyselee hädissään tulokkaan sukupuolta, että osaisi ostaa oikeanvärisen potkupuvun. Mikäli lapsen sukupuoli ei ole ennen syntymää tiedossa, lahjakasa täyttyy keltaisesta ja vihreästä, ettei vain tulisi ”väärän sukupuolen värisiä” vaatteita. Vauvan vaatteita kuitenkin löytyy vielä lähes kaikissa väreissä ihan perusmarketistakin, mikäli vain kirkkaan vihreät, oranssit, violetit ja ruskeat kelpaavat. Mutta auta armias, kun lapsi lähentelee metrin pituutta, alkaa vanhempien mielikuvitukselle tulla tarvetta ellei halua pukea poikaansa tummansiniseen ja myrkynvihreään tai tyttöä pinkkiin satunnaisella violetilla sävytettynä.

Mikä ihmeen tarve aikuisilla on niin voimakkaasti sukupuolistaa lapsia? Onko tämä nyt sitten jonkinmoinen vastareaktio vallalla olevaan sukupuolten tasa-arvoon, seksuaalitasa-arvoon ja pelottaviin queer-teorioihin? Alle kouluikäinen lapsi, kun ei vielä näytä vaatteet päällä mitenkään erityisesti tytöltä tai pojalta. Vanhemmille tuntuu olevan hirvittävän tärkeää tehdä tämä ero. Auta armias, jos meidän pikku Millaa luullaan puistossa Mikoksi. Poikatyttöys ei ole enää muotia. Vaatteita ei tarvitse kierrättää sisarukselta toiselle, niin kuin meidän nassikan äidin lapsuudessa, sillä elämme yltäkylläisyyden maailmassa ja kulutusyhteyskunnassa ja ostaminen ja brändit ovat valttia. Moni äiti ymmärtää, että pikku-Millan lapsuus on pilalla, jollei tossuissa ole Hello Kittyä.

Ihmettelen vain, mikä hirveä hätä ja tarve aikuisilla on korostaa sukupuolistereotypioita? Miksei Johanna saa tummansinistä traktoripaitaa? Miksi Mikon housut eivät voi olla pinkit? Jopa lelujen värityksellä halutaan viestiä, mille sukupuolelle lelu on suunnattu. Yritäpä etsiä kaupasta nukenrattaita. Saattaa sieltä pinkkien joukosta yhdet kirkkaanpunaisetkin löytyä. Lapsi poimii yllättävän paljon käsityksiä sopivasta ja kielletystä vanhemmiltaan. Toki kaveripiirillä ja sosiaalisella ympäristöllä on kasvava vaikutus lapsen vanhetessa, mutta lasten vanhemmathan sitäkin kulttuuria pohjimmiltaan luovat ruokkiessaan yhdessä stereotypiota.

Pukeutuminen on toki vain yksi ja kenties varsin harmiton ulottuvuus lasten korostuneessa sukupuolistamisessa. Ei se toki Johannaa millään tavoin vahingoita, jos Johannan vaatteet ovat aina pinkit. Hänestä voi kasvaa ihan tasapainoinen aikuinen nainen. Vaatteiden väri ei toistaiseksi onneksi määrää älykkyysosamäärää tai ammattia. Mutta helposti mieleen tulee, että jos vanhemmille on miettimättäkin selvää, että tytön kuuluu pukeutua pinkkiin, tuleeko Johannalle alitajuisesti opetettua yhtä ja toista muutakin, mitä tytön kuuluu olla? Oudointa on, etteivät kaupat todellakaan tarjoa edes vaihtoehtoja. Jos äiti tai isi haluaa syystä tai kolmannesta pukea pikkunassukalleen värejä, saa hän pulittaa pitkän pennin pohjoismaisten vaatemerkkien uusretrosta, tai sitten saa todellakin kiertää ahkerasti vaatekauppoja, jotta onnistuu päiväkoti-ikäiselleen sen ainoan keltaisen ja sini-violetin vaatteen löytämään.

Missä viipyvät värit? Lisää väriä ja riemua lasten elämään!